MAMILin tunnustuksia

13.6.2018

Minulla tulee puoli vuosisataa täyteen tänä vuonna ja olenkin huomannut, kuinka vuodet ovat muuttaneet itseäni ja kenties muitakin. Siinä, missä vielä parikymmentä vuotta sitten maanantaiaamuisin vertailtiin lähinnä viikonloppuna kuluneiden kaljojen määrää, nykyisin tuntuu yleisin vertailtava suure olevan lihasvoimin liikutut kilometrit ja niihin käytetty aika. Varsinkin meidän keski-ikäisten miesten keskuudessa tämä tuntuu olevan erittäin suosittu puheenaihe. Joku juoksee, joku hiihtää, joku suunnistaa ja itse koitan pyöräillä.

Toki monet ovat liikkuneet koko ikänsä, mutta aika yleistä tuntuu olevan saada liikuntapistos 40 ikävuoden kilometritolpan jälkeen. Kun aamuisin kolottaa ja kengännauhoja solmiessa huomaa pohtivansa, josko tarralenkkarit olis kiva juttu. Tajuaa, että alkaa olla porukan nuorin enää citymarketin peliautomaateilla ja että ei ehkä kuitenkaan elä ikuisesti tai edes kauaa, ellei tee asialle jotain.
Onneksi tämän heräämisen ovat huomanneet myös monet urheiluvaatteita ja -välineitä valmistavat ja myyvät firmat. Myönnän itsekin aluksi ajatelleeni – taisin sen jopa ääneenkin sanoa – että minähän en mitään pyöräilytekstiilejä hanki, ei sitä ennenkään tarvittu. Ja että onhan se nyt ihan sama, painaako pyörä 15 vai 10 kiloa ja onko siinä mitkä vaihteet, jarrut, hiilikuidusta nyt puhumattakaan. Onneksi markkinamiehet ovat jääräpäistä ukkoa ovelampia ja saivat minustakin MAMILin (middle aged man in lycra). Tämä joukkopsykoosi tuntuu olevan kaltaisillani hyvin yleistä lajista riippumatta. Matemaattisestihan harrastusvälineiden oikea lukumäärä on aina N+1, jossa N on nykyisten välineiden määrä.

Paitsi tekstiilit ja välineet, yksi oleellinen osa keski-ikäistä liikkumista ovat erilaiset mittarit. Tässä on selkeä linkki meidän kaikkien hanketyyppien EU-maailmaan: jos asiasta ei ole dokumenttia, asiaa ei ole olemassa. Vaikka kuinka hyvin tietää työmatkan kotiovelta viraston pyörävarastolle olevan 17,45 kilometriä, on se luonnollisesti mitattava joka kerta. Ja katsottava, montako minuuttia ja sekuntia siihen tällä kertaa meni ja paljonko oli keskinopeus. Ja katsottava keskisyke ja poltettujen kaloreiden määrä. Hyvä sentään, että jotain saa polttaa näin kovin kuivan alkukesän aikana.
En ole vielä alkanut pitää sähköistä polkupyöräpäiväkirjaa, enkä siirrä lenkkejäni netin karttapalveluihin, mutta uskottavuuteni ”tota en ainakaan ikinä” –lausumissa on jo nollassa, joten ehkä tuokin päivä vielä koittaa. Kuvaavaa on, että ilokseni kuulin työnantajani muistavan syntymäpäivääni ja saisin valita muutamasta vaihtoehdosta haluamani. Mietin, että eikös kello ole ollut aina tuollaisilla listoilla ja niitä oli kaksikin: aktiivisuusranneke tai juoksukello. Valitsin jälkimmäisen, mutten toki sentään työkäyttöön.

Kaikessa koomisuudessaankin olen hemmetin iloinen siitä, että jonkinlainen herääminen tuli ja uskon, että kaikki muutkin suunnilleen ikäiseni hiki päässä omaa vauhtiaan kulkevat ukot ovat. Vaikka välillä (no joo, aika useinkin) voi pikkasen ottaa päähän lenkille lähtiessä, koskaan ei ole vielä harmittanut jälkeen päin, että tuli lähdettyä. Eikä tule yhtään niin huono omatunto nauttia kesästä juomineen ja ruokineen, kun on ensin tehnyt jotain.

Kirjoittajana Antti Pitkänen, joka toimii Hämeen ELY-keskuksessa maaseudun kehittämisen asiantuntijana.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *