Muistoja, joita aika ei ole ehtinyt patinoimaan

3.4.2018

Aika kulkee vääjäämättä eteenpäin ja jättää itsestään niin kovin vähän matkan varrelle. Tuntuu kuin ei olisi aikaa katsella taaksepäin ja käännellä jo kokemansa hauraita sivuja. Hauraus tulee vasta ajan kanssa, se vie vuosia ja vuosikymmeniä. Patina hiipii kannuihin ja pannuihin vasta niiden siirtyessä eläkkeelle; koristeiksi, museoihin, varastoihin.

Ajan Patinoima hankkeemme on tulvinut arkeeni, historian hauraat sivut uudelleenpainatuksiin ja museot työtiloikseni. Pyrin kirjoittamaan tähän kokemuksiani ennen kuin niiden lyijykynämerkinnät haalistuvat ja muistojen sivut haurastuvat. Ennen kuin yksityiskohdat museoidaan ja ne saavat arkistotunnuksensa.

Kaikki alkoi kauan sitten, kaukaisessa Tuuloksen kylässä. Oli eri aikakausi, elimme vielä Kylistä Pitäjiin –hankkeen alaisuudessa noina ammoisina aikoina, joita kukaan ei kenties enää muista. Oli lokakuu Herran vuonna 2017. Alkusyksy oli niin leuto, ettei sellaista ole sittemmin tullut vastaan. Ensimmäisten kylmien ilmamassojen valuessa kaakosta kyläkoordinaattorimme kertoi mystisiä tarinoita lumen peittämistä talvista ja jouluista. Kuusista ja kynttilöistä, joissa oli oikeat liekit.  Joulupukeista, tontuista ja olkien peittämistä lattioista.

Tarinat saivat jatkoa ja korvia kuuntelemaan itseään. Ajan Patinoima joulu alkoi muodostua suunnitelmissa hiljaa, varovaisesti taustalla hiipien. Hauholaiset tarjosivat Halpparin talomuseon käyttöömme perinnejoulun näyttämöksi ja kaikki oli tekemistä vaille valmista. Perinnejoulun tutkiminen alkoi loka- marraskuun vaihteessa, kasoittain kirjoja joulun historiasta sekä tavoista viettää joulua. Tutkimuksia perinteistä ja niiden taustoista. Koiramäen joulu antoi loogisen selkärangan sille, mitä joulusta jo tiedettiin ja mitä siinä rakastettiin.

Jouluteema toi mukanaan joululaulut. Suuret puurokauhat ja lumiset jalakset alkoivat tarttua huulille. Joululauluja, jotka tarttuivat mielen sopukoihin kuin kärpäset liimapaperiin. En ollut koskaan nauttinut jouluun liitetyistä sävelmistä enkä muistanut kuin lyhyitä osuuksia kertosäkeistä. Tauoton hyräily ei onneksi tarttunut muihin, johtuen luontaisesta kyvyttömyydestäni tavoittaa mitään sävelkulkuja tai rytmiä muistuttavaa.

Tutkimustyö eteni, päivä päivältä. Joulu tuli mukaan arkeen, tarinat jäivät mieliin ja laulut jatkoivat soimistaan. Tulin töistä kotiin kertoen innoissani uusia, juuri löytämiäni tarinoita; kuinka joulukuuset tuomittiin pakanallisiksi symboleiksi Englannissa vuonna 1654 ja Lontoon pormestari joutui poliisipäällikön kanssa kiertämään kaksin kaupunkia polttamassa kiellettyjä kuusia, koska poliisivoimat olivat kieltäytyneet sitä tekemästä. Tai siitä kuinka Italiassa joululahjojen jakajan peloteltiin syövät tuhmat lapset paistamatta.

Kuinka Roomalaisten uudenvuoden juhlinta näkyy suoraan joulussamme, punaisista hiippalakeista keskitalven ikivihreiden läsnäoloon. Miten kiihkomielisten kiellot nostivat Hollantilaisten pyhimystarinat kaikkien korville ja pyhä Nikolaus nousi kaikkien tietoisuuteen uudella mantereella lahjojen jakajana. Kuinka pukki matkusti kekristä Nuutinpäivään ja vähitellen hivuttautui jouluumme sellaisena kuin sen tunnemme. Tai kuinka katolilaiset yrittivät syrjäyttää joulupukin kertomalla Jeesuksen tuovan lahjoja, saaden vahingossa aikaan nykyaikaisen enkelikuvaston, josta Rafaelin enkelitaulu on luultavasti tunnetuin versiointi.

Tiukka kuukauden harjoittelu lyhyillä kertosäkeillä kuitenkin alkoi näkyä. Rakas vaimoni alkoi tunnistaa vaimeasta ulinastani hyppivät tonttu-ukot, jouluyöt ja lumiset jalakset. Musiikki tarttui, levisi kuin tauti ja meitä oli kaksi laulamassa joululauluja, joiden sanoja emme muistaneet. Marraskuun illoissa askartelimme valmiiksi tyhjiä paketteja museotalon kuusen alle. Reen alla oli lämmin, kun sanat menivät solmuun ja epämääräinen kakofonia täytti kodin.

Olin viettänyt joulua jo yli kaksi kuukautta, kun saapui aika koristaa Halpparin tupa jouluasuunsa. Kaikki oli valmiina, koristeet hankittuina, tavat tutkittuina, lehdet painettuina. Laulut raikuivat mielessä lyhyinä pätkinä, eivätkä päästäneet otteestaan. Olin joulumielellä. Kuuset kannettiin sisälle ja koristeltiin, oljet laskettiin lattioille, kynttilät aseteltiin ikkunoille. Joulukortit rintamalta aseteltiin näytteille, joulupuurot katettiin pöytään, Hauhon päiväkotilasten askartelemat tontturivistöt hyppäsivät seinille ja Alvettulan koululaisten tekemät koristeet ripustettiin kuuseen.

Tuntien työ pakkasessa, paleltuneet sormet ja valojen viritykset tulivat päätökseensä. Järven toiselta puolelta kaikui koirien haukunta, kun Hauho-Seuran toimijat toivat ulkotulet ja rakovalkeat. Lyhteet kiinnitettiin, tulet sytytettiin ja kaikki oli valmista. Halpparin joulutuvan tapahtumissa kävi noin 350 ihmistä kokemassa entisajan joulua, kuuntelemassa satuja, historiaa ja joulurauhan julistusta. Lämmittelemässä nuotioiden ääressä, muistelemassa omia lapsuusajan joulujaan ja kokemassa elävää historiaa.

Viimeisen aukiolopäivän jälkeen tuli aika sulkea Halpparin ovet, sammuttaa kynttilät ja korjata sään armoilta herkimmät tavarat pois.  Kuukausia valmisteltu joulu oli ohi, tunnelmalliset illat Halpparin hämyisissä huoneissa, kauniin joulun keskellä päättyneet. Kuuset jäivät seisomaan pimeään tupaan, huojuen kevyesti vedossa. Tuntui tyhjälle. Joulu oli poissa. Oikea joulu tuli pian perässä, mutta samaa tunnelmaa ei saanut enää takaisin.

Tammikuussa kantautui tieto, että Museo Eerola tarjosi tilojaan käyttöön seuraavaksi jouluksi. Tiedossa olisi pientä päivitystä, mutta perinnejoulu jatkaisi olemistaan. Aloimme valmistautua joulutunnelmaan saman tien. Vanhoja kansakoulun joulunäytelmiä 1920-luvulta löytyy tälläkin hetkellä pöydän kulmalta ja uudet tiedostot on aloitettu kansakoulun joulujuhlien perinteistä sekä taustoista.

Joulutalon lisäksi Vähikkälän Seuratalolla nähdään tänä vuonna kylän ja koulun yhteinen kuusijuhla, joka toteutetaan kansakoulun kuusijuhlien mukaisesti, ajankuvaan kuuluvin näytelmin ja pukein. Jouluun on enää pieni hetki, joten toivotan näin viime tipassa kaikille tervetuloa.

 

Ajan patinoimasta joulusta meille kirjoitti Linnaseutu ry:n hankeassistentti Ottopekka Wiik.

 

 

 

Yksi kommentti artikkeliin “Muistoja, joita aika ei ole ehtinyt patinoimaan

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *