Pitääkö olla huolissaan?

10.12.2018

Kun tyttäreni syntyi, ymmärsin ensimmäisen kerran, että en enää koskaan kokisi aikaa jolloin en olisi huolissani. Aikaisemmin olin ollut tytär, sisko, vaimo, miniä ja nyt äiti. Kahdeksan vuotta myöhemmin syntyi seuraava lapsi ja vielä pari vuotta sen jälkeen perheen kuopus. Ja huomasin olevani edelleen tytär, sisko, vaimo, miniä, mutta ennen kaikkea äiti. Ja jatkuvasti jostakin huolissani…

Siihen aikaan myös ymmärsin, mitä tarkoittaa perheessä ruuhkavuodet. Meillä käytiin töissä, päivähoidossa, koulussa, harrastettiin, siinä sivussa hoidettiin suhteellisen suurta puutarhaa ja anoppia. Aivan, asuimme maalla ja anoppi ei viihtynyt kirkonkylässä, vaan rakennutti itsellensä mummonmökin tonttimme kulmalle. Meille muodostui kahden huushollin ja kolmen aikuisen yhteisö, oli alatupa ja oli ylätupa. Me lapsinemme, kissoinemme ja koirinemme asuimme ylätuvassa ja anoppi alatuvassa.

Kun lapset olivat pieniä, olivat huoletkin lapsiperheen huolia. Muistetaanko kuka oli menossa minnekin, olivatko mukana oikeat tavarat ja oltiinko paikalla oikeaan aikaan. Pysyisivätkö kaikki terveenä, kun oli se lomamatkakin tiedossa. Kun lapset olivat pieniä, pysyivät huoletkin paremmin siinä omissa nurkissa.

Päivähoitojaksot hoituivat suhteellisen näppärästi, arki huiteli omia latujaan. Asuttiin maalla ja monet huolet olivatkin lähinnä logistisia. Yksi lapsista pitäisi saada naapurikaupunkiin, mutta toisen pitäisikin olla ihan eri suunnassa samaan aikaan. Saadaanko kimppakyydit sujumaan vai miten tässä nyt toimitaan.

Kouluaika meillä jakaantui suhteellisen monelle vuodelle, vanhimman ja nuorimman lapsen 10 vuoden ikäerosta johtuen. Vanhimman alakoulusta en paljon edes muista, keskimmäinen oli tunnollinen suorittaja ja nuorimmaiselle sattui ja tapahtui.

Sitten tuli se pelätty hetki kun esikoinen halusi muuttaa kaupunkiin, mennä lukioon ja suorittaa siinä samalla ammatillisen tutkinnon. Tytär ilmoitti ykskantaan että ei aio viettää aikaansa notkumalla odottamassa vanhempien suuntakuormia kotoa kaupunkiin ja takaisin, hän muuttaa omilleen. Kämppä hankittiin, kalustettiin ja laskuja makseltiin. Ja äitinä olinkin huolissani vähän muista asioista…..

Sitten koko perhe muutti kaupunkiin, keskimmäinen lapsista lähti lukioon ja nuorimmainen ei suostunutkaan vaihtamaan koulua, vaan halusi käydä tutussa koulussa peruskoulunsa loppuun. Niin alkoi kuljetusrumba. Ja me kun olimme saaneet tähän saakka lapset kotipihalta koulutaksiin ja samaan paikkaan palautettuna koulupäivän jälkeen.  Ei ollut silloin huolta siitä, mitä tapahtuu siinä välissä kun lapsen koulupäivä loppuu ja vanhemmat tapaavat jälkikasvunsa kotona työpäivän jälkeen. Meillä oli myös se anoppi, toisinaan taivaan lahja, toisinaan jotain muuta, mutta oli paikalla ja otti lapset vastaan. Siitä olen anopille ikuisesti kiitollinen.

Lapsisarjan keskimmäinen on maltillinen sovittelija joka ei turhaan hötkyillyt, ei lapsena eikä vielä aikuisenakaan. Isosisko ilmoittikin jo varhaisessa vaiheessa että tulee itse viskaamaan veijarin maailmalle äidin helmoista, jos tämä vielä 30 vuotiaana erehtyy asumaan kotosalla. Mihinkäs sitä kotoansa mies matkaisi. Tosin mies menee ja mies tulee, niin kuin hän itse asian ilmaisee ja opiskelijaelämä 60 kilometrin päässä olikin heti lukion jälkeen totisinta totta. Ja äidillä taas uudet huolet…

Nuorin lapsista onkin sitten se, joka sai äidin soittelemaan Kari Tapion biisiä ” Äiti valvoo, äiti valvoo huolet seuranaan…”. Poika oli mopollaan liikkeenteessä aina, oli keli mikä hyvänsä. Ja äiti valvoi kunnes kuopus oli kotona. Sitten tulivat kevarit, bemarit ja kaikki muut menopelit. Inttireissultakaan ei puuttunut vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja koska kyseinen kaiffari hankkii elantonsa yhdistelmäajoneuvon ratissa, on äiti edelleen huolissaan…

Huolien summa on vakio, sanotaan. Omat vanhukset ovat osin jo poistuneet, oma äiti kamppailee muistisairautta vastaan. Olen paitsi äiti ja mummi, niin nyt taas vahvasti tytär. Kannan suurta huolta äidistäni, jonka kunto päivä päivältä rapistuu. Syöminen saattaa kokonaan unohtua, palovaroittimen paristot pitäisi vaihtaa, kuudetta kertaa tämän päivän aikana. Luonnon kello kulkee vääjäämättä eteenpäin.

Tyttärelläni on neljä lasta. Ja hän on puolestaan tytär, sisar, vaimo, miniä ja ennen kaikkea äiti. Ja hoidettavana on perhe, työt, harrastukset ja siihen lisäksi vielä maatila. Ja näin seuraava polvi meidän sukumme naisia jatkaa huolehtimista…

Meillä jokaisella on omat meille suuret, muille pienet, huolemme. On huolta toimeentulosta, terveydestä, läheisistä tai niiden puutteesta. Toisaalta on huolta maailman rauhasta, nälänhädästä ja ilmastomuutoksesta. Nuo suuret huolet ovat meidän kaikkien yhteisiä. Jollain kummallisella tavalla olen oikeastaan kiitollinen siitä, että saan olla huolissani omissa pienissä ympyröissäni. On etuoikeus olla osa jotakin niin suurta asiaa kuin perhe ja omat läheiset. Onnelliseksi minut tekeekin se, että saan olla huolissani juuri heistä.


Tarja Salko-Simola, LounaPlussa ry

Työvalmentaja, TriPla-hanke

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *